| Pisan työmatkakertomus |
Kello 12 päivällä saa kuulla, että lähtö Pisaan olisi sunnuntaina tiedossa. Noh, onneksi ei tarvitse hankkia tavaraa paitsi nyt vähän käteistä.
Yllättävää kyllä, sängystä ei tarvitse nousta ennen kuutta ja muutenkin on aikaa syödä aamupala. Lentokentällä ei uusien sopimusten johdosta tarvitse passia missään, joten kohtapuoleen ollaankin (taas) Lufthansan koneessa. Bisnes-luokassa vieläpä, kaikkea nämä pikamatkat teettävät. Varmuuden vuoksi samalla rivillä kuin minä olen ei sitten istu ketään muuta.
Pisaan ei toki Suomesta suoraan lennetä, mutta Frankfurtin sijaan otetaan vauhtia Münchenista. Vaihto on kaikkien aikojen lupaavin, ei turhaa odottelua lentokentällä, mutta vesittyy koneiden myöhästelyyn. Itse kone pisaan onkin sitten AirDolomitin potkurikone, jossa ei ole edes erillistä lastiruumaa vaan matkalaukut ovat koneen etuosassa. Samalla saadaan myös ensimmäinen kosketus italialaiseen tehokkuuteen kun parilla matkustajalla on sama paikka - onneksi on pari tyhjää paikkaa ettei sylikkäin tarvitse istua. Lentoruljanssin erittäin poikkeukselliseksi tekee se, että kerrankin ruokaa on jotakuinkin riittävästi.
Pisaan saavuttua alkaa sitten sataa - kaatamalla. Luonnollisesti sontikka jäi Suomeen kun eihän sitä aurinkoisessa Italiassa tarvitse. Mutta autoilemaanhan tänne on tultu, sillä hotelli sijaitsee reilu 20km Pisasta. Onneksi lentoasemalta ei ole kiire pois, sille selviää, että 5 suomalaiselle miehelle (ja matkatavaroille) sopiva vuokra-auto on 2-ovinen Fiat Punto. Tovin operoinnin, testailun ja säätämisen jälkeen saamme hieman isomman auton ja matka kohti hotellia alkaa.
Hotelliin tavarat jätettyämme lähdemme Pisaan lounaalle ja katselemaan nähtävyyksiä, sillä tulevan viikon työohjelma on niin kireä että siihen myöhemmin tuskin on aikaa. Ja onhan se torni vino, harmi vaan kun sinne ei pääse. Pitää siis tyytyä kolmeen muuhun monumenttiin, eli megalomaaniseen kappeliin, hieman pienempään johonkin tornisysteemin ja sitten hautahalliin, jonne viimeisimmät haudattu muutaman vuoden sisällä - joskin vaikutti siltä, että pitää olla joku tärkeä kiho kirkossa että saa hautansa turistien tallottavaksi.
Nähtävyyksien jälkeen paluu hotellille josta matka paikalliseen hienoon tunnelmaravintolaan, nimeltään Osteria Vecchia Noce. Ruokalistat toki vain italiaksi, joten tarjoilijan kärsivällisyyttä kysytään kun pääsee selittämään jokaisen erikseen. Itse ruoka sitten on pettymys, ainakin minulle. Eturuoka erikoistuu silavaan, pääruuan pihvi taaskin pitää löytää suurennuslasilla. Kalaa tilanneet tosin olivat tyytyväisiä. Jälkiruuaksi tiramisua, paitsi ettei näillä ollut, todella outoa toimintaa tuollainen.
Yhä sataa. Aamuruuhkassa italiaanojen toimistoa etsiemmessä käy entistä selvemmäksi, miksi pienet autot ovat täällä suosittuja. Lopulta toimisto löytyy ja pääsemme kokoushuoneeseen nauttimaan pikkupurtavia, olutta, viiniä, kiviporausta ja lentokoneiden meteliä samalla kun italiaanot esittelevät tuotteitaan. Päivä on kiireinen eikä taukoja paljoa ole, joskin keretään sitä pitää edes yksi tauko, "tavataan vartin päästä eli tasalta", kellon ollessa puoli...
Kokoustelu vie myöhään ja illalla joudumme ensin palauttamaan toisen ryhmän auton koska heille tuli kiire lentokoneeseen, joten illalliselle otamme vauhtia lentokentän kautta. Illalisen syömme Pisassa olevassa ravintolassa, jossa vain omistajalta vaikuttava vanhempi mies osaa englantia, ja sitäkin hyvin rajoitetusti. Itse illallinen sitten onkin huomattavasti makoisampi kuin edellinen, mutta näilläkään ei ole tiramisua! Omistaja yrittää ehdottaa jotain muuta joka erityisen hyvää, mutta jätämme väliin - niinpä hän tuo yhden lautasellisen sitä meidän maistettavaksi joka tapauksessa. Ja olihan se hyvää.
Löysihän se aurinko tämän välimeren maan. Hyvä niin, sillä olimme päättäneet, ettemme lennäkään Pisasta Roomaan vaan ajamme tuon muutaman sadan kilsan matkan vuokra-autollamme. Mutta ensin takaisin toimistolle, jossa pidämme esityksiä ja lopuksi käymme lounaalla paikallisessa tiskivalintalounasravintolassa, jossa tuleekin sitten syötyä todella makoisaa mustekalaa - ei pientä sitkeää friteerattuna renkaana, vaan isoja biittejä perunoiden kera. Nam.
Lounaan jälkeen käymme läheisessä kaupassa ostamassa juotavaa automatkaksi ja kotiinviemisiä, pakkaudumme autoon ja matka kohti Roomaa alkaa. Valitsemme ensimmäisen moottoritien (kaikki tiethän vievät Roomaan) ja pian Pisa on kaukana takana.
Italialaiset tieurakoitsijat taitavat saada jotain erityistukiaisia silloista, sillä mootoritiellä on kilometrien mittaisia siltoja peltojen yllä. Lisäksi matkalla näkyy myös rautatien yli rakennettu silta, josta ei pääse mihinkään - taisi olla lisäbonukset saatavilla.
Jonkin matkan jälkeen siirrymme Veikon löytämälle "oikotielle", ja matka suuntautuu vuoristoon. Vuoristosta löytyy kiemurtelevaa tietä, hulluja pyöräilijöitä ja upeita maalaiskyliä. Yhden kylän ravintolassa on matkiva kottarainen (tai joku muu vastaava lintu), jonka mnokasta pääsee vaikka millaisia ääniä ja sanoja. Osaisi vielä italiaa, niin tietäisi, mitä se ääntelee.
Koska pysähdykset kuitenkin verottavat matka-aikaa, päätämme pysähtyi vain jos löytyy hienompi paikka kuin edellinen. Ja eikös se viimeinen kylä olekin hieman suurempi ja hienompi vanhoine muureineen ja vaikuttavine jyrkkine rappuineen katuineen ikivanhojen talojen välissä. Tunnin siellä kiertelemme ja eksymme vielä muinaiseen torniin, "la rocca"aan, joka on vuoren huipulla - polku sinne on epäonnistuneesti katkaistu muutamalla parrulla, joten pian olemme tornin sisällä - pulut vain lehahtavat ilmaan kuin John Woon elokuvassa. Pienen kiipeilyn avulla pääsemme katselemaan tornia sisältä ja filmiä kuluu pitkä pätkä.
Viimeisen vuoristokylän jälkeen palaamme mootoritielle ja vielä viimeisenä tempauksena käymme rannikolla olevalla saarella, jotta väki pääsee kuvaamaan auringonlaskun. Saari sitten osoittautuikin joksikin Italian Monacoksi, joka auringon viimeisissä sateissa oli enemmän kuin hieno. Kerkisimme vielä sopivasti saaren yli länsirannikolle näkemään auringonlaskun, joka oli jotain hienointa mitä nähdä voi, kun punainen auringo painui utuiseen välimereen värjäten taivaan violetiksi. Muistamme soittaa ilmoituksia siitä, että "this is the coolest thing we have ever seen" saavutettiin jälleen.
Auringonlaskun jälkeen iskemme kaasun pohjaan ja suuntaamme suoraan Roomaan (tai oikeastaan Rooman lentokentälle). Matka on tapahtumaköyhä ja valoton, mutta ei kestä kauaa. Lentoasemalla jälleen kosketus italialaiseen tehokkuuteen, kun taksit ovat tuplajonossa kolossa, josta eivät pääse pois kun järjestyksessä - halutessamme tilataksin meidän on ensin odotettava, että edessä olevat taksit saavat kaikki asiakkaansa.
Matka hotellille ei ole pitkä mutta sitäkin kalliimpi- kuski selittää jotain tietulleista, paluusta Roomaan ja luultavammin myös 7 lapsesta ja asuntovelastaan. Hotellissa meille ei olekaan huoneita varattuna eikä vapaita ole, ja edellinen ryhmä on jo nukkumassa kännykät poissa päältä - paitsi onneksi Pekan saa vielä kiinni. Hänen avulla saamme lisäponttia (ja nimiä) selvitykseen, ja käy ilmi, että huoneemme on peruttu - luultavammin matkanjärjestäjät kämmänneet ja samalla kun lentomme Pisasta Roomaan peruttiin peruttiin myös hotellihuoneemme. Onneksi vähän lisää kaivaessa löytyy pari kahden hengen huonetta eikä tarvitse mennä yöksi muualle. On se kumma kun italialaisten palveluasenne on aina 'ei ole' ensin ja sitten pitää kaivaa totuus esiin...
Huoneen saatuamme kävimme vielä yöpalalla (oli jäänyt päivällinen väliin) läheisessä ravintolassa, josta pizzaa, jossa vihdoin oli kunnon tomaattikastiketta. Ja vihdoin, vihdoin sai jälkiruuaksi tiramisua - eikä ihan mitä tahansa tiramisua vaan traditionaalisesti tehtyä tuoretta paikallista, ei mitään tehdasvalmistetta.
Viimeisen päivän ohjelma onkin sitten valtavassa bunkkerissa, jonne pääsee vain portin läpi antamalla passinsa ja sen jälkeen parinsadan metrin aukion yli. Muutoin päivä ei kummemmin eroa edellisistä työpäivistä, jälleen vastassa käsittämättömän hitaat ulkolinjat. Iltapäivällä sitten pakkaudutaan takseihin ja lentokentälle, jossa nousu Lufthansan koneeseen.
Paluu on tällä kertaa Frankfurtin lentokentän (jota aiotaan taas suurentaa, ylöspäinkö tällä kertaa?) kautta. Roomasta lähtiessä koneessa on hupaisa stuertti, joka vääntelehti kasvojaan turvaohjeiden esittämisen aikana ja unohteli pätkiä - tosin vähän hänestä oli hupia kun pääsi ensin odottamaan reilun puoli tuntia koneessa terminaalin vieressä, ja sitten vielä 10 koneen jonossa odottamassa pääsyä nousukiitoradalle - mutta olipahan se oma näkynsä kun koneet olivat jonossa kiitoradalla.
Lentokonejono jäi sitten viimeiseksi kosketukseksi italialaiseen organisointikykyyn, ja loppumatka sujui kommelluksitta, niin että takaisin kotona oli vajaa kaksi yöllä, mukana vain monta litraa alkoholia ja muistot kauniista Italiasta.