Thurfin tarinoita

Thurf on palladium-hahmoni kampanjassa, joka alkoi vähän ennen joulua '96, ja johon liityin muutama päivä ennen joulua. Thurf on hieman yli kaksi ja puolimetrinen susimies (wolfen) druidi.
Valittelut kyseenalaisesta kielestä jne., Thurf ei ole mikään expertti kirjoittamaan. -Kalle

Ensimmäinen luku

22.12.96

Ruoka oli käynyt vähiin ja liian organisoiduksi. Oli aika lähteä taas liikenteeseen, ja ehkä olisi aika käydä katsomassa, mitä vanhalle isännälle kuului. Ja tavata vanhoja laumatovereita.

Olinkin jo etsinyt tovin, kunnes he löytyivät jostain kaupungista Itä-Timorista. Liityin heidän seuraansa, ja suuntasimme matkamme kohti pohjoista, kohti isännän linnaa.

Matkaan meni pari viikkoa. Emme kiirehtineet.

Perille saavuttuamme sama ihmiskylä oli edelleen linnan lähellä. Mutta linna oli raunioina. Tuollaiset epäluonnolliset kivihirviöt eivät todellakaan ole luotu kestämään. Päätimme kuitenkin rakentaa entistä ehomman. En oikein pitänyt siitä, mutta talvet ovat kylmiä ja laumatoverini ovat heikkoja. Saan siihen oman puutarhan kuitenkin. Ja puita.

Kyläläiset olivat haluttomia auttamaan, ja valittivat heikkouttaan. Raukkoja. Tämä on epäluonnollista, heikot saavat turvaa vahvoista, eivätkä he olleet kovin kiinnostuneita. Keräsimme maallista rahaa ja lähetimme väkeä palkkaamaan apureita, tuomaan lautatarpeita ja muuta linnaan tarvittavaa.

Kului pari viikkoa. Hain syötävää lähikylistä. Työmiehet saapuivat, mutta lautoja ei kuulunut. Lähdin haltia- ja koboldivelhon kanssa katsomaan, missä ne viipyivät. Joku oli ryöstänyt laudat. Seurasin jälkiä, ja maantierosvojen leiri löytyi läheltä. Kutsuin paikalle joukon villisikoja, kauriita ja muita eläimiä, jotka talloivat nämä ihmiset murskaksi. Mukavan mureaksi. Mutta he tappoivat pari kaurista, olisi pitänyt jättää ne pois. Haltiavelho hoivasi ne henkiin.

Samainen haltivelho lähti tämän koboldin kanssa tekemään uuden tilauksen. Minä vein ruuat ja hevoset takaisin kylään, ja kerroin tapahtuneesta. Yrittivät he kysellä hengiltä jotain. Turhaan.

Haltiavelho palasi. Kaupungin uskontokunta tahtoi palkata väkeä auttamaan heitä ongelmaksi. Lauma lähti. Minä kuljen lauman mukana. Ja heikot ihmiset vaaitavat rahaa. Koboldi ja trolli jäivät linnan luo.

Matkustimme isoon kaupunkiin. En pitänyt. Matkalla maantierosvot hyökkäsivät. Velhomme hukuttivat heidät laavaan. Murskasin parin kallon. Mukavaa matkaeväitten suhteen.

Saavuimme kaupunkiin. Kävimme temppelissä. Muut neuvottelivat. Tunsin vaivautuneisuutta. Viivyimme yön, ja matkustimme johonkin pikkukylään. Siellä oli joku pikkuihminen ongelmineen. Ja majatalo. Kohtalaista tomaattimehua. Suojelin joitain pikkupappeja. Muut myös. Yöllä saapui ihmisiä. Hakkasin kolme. Vaikka en välitä, kannattaa hakata ihmisorganisaation pahantekijöitä. Silloin ruuan lajitoverit eivät organisoidu minua vastaan. Papit selittivät jostain tehtävästä. Jos lauma menee, menen minäkin.

Toinen luku

29.12.96
Jatkuu suoraan ensimmäisen luvun lopusta

Lähdimme kohti sitä seutua, missä aiemmin tavattujen pappien kertoman mukaan olisi joku hauta tai krypta, missä ratkaisu pikkuihmisten ongelmaan voisi olla. Matkalla ei tapahtunut mitään, ja eräästä kylästä kuulimme tarkemmin haudan sijainnista. Puhuttiin myös jostain kadonneista lapsista.

Menin etukäteen tutkailemaan maastoa hirveksi muuttuneena. Haudan lähellä oli raunioitunut kylä ja joukko mustia obeliskeja. Kiertelin tovin, ja siirryttyäni kauemmaksi joku pikku-gnome ampui minua jousella. Muutuin takaisin omaan muotooni ja liiskasin maahisen. Maukas.

Tutkin arvatenkin hautaan vievää rakoa, ja lähetin yhen villisian vilkaisemaan hieman syvemmälle. Joku tappoi sen. Surullista. Paikalle ilmestyi myös valtava vihreää myrkkyä tihkuva paholainen, joten vetäydyin hetkeksi mailin päähän. Palasin myöhemmin ja jäin vahtiin; yöllä örkkipartio tuli halkeamasta, ja seurasin niitä. Huomasivat minut ja murskasin niistä kolme. Yksi luikki pakoon.

Seuraavana aamuna muut saapuivat. Niillä oli se tihkuva ökö mukana. Hemmetin velhot. Menimme halkeamaan, löysimme joukon örkkejä, jotka murskasin yhdessä ihmisen kanssa, joka heitteli niitä kirveillä jä jätti minut kestämään örkkien iskut. Ne eivät lyöneet. Pidempää löytyi lisää örkkejä, mutta oma örkkimme puhui niiden kanssa ja jätimme ne rauhaan.

Tutkimme pitkiä käytäviä ja portaikkoja. Tunkkaista, epäluonnollista ja tylsää. Löysimme valtavan hautakammion, jossa oli tuhansia ja tuhansia hautoja. Ja pari käärmettä. Örkkimme poltti ne.

Muualta löytyi lisää käytäviä. Ja joku muumio. Ja joku hevonen, joka ei ollutkaan hevonen vaan joku hirviö. Ja joku haltia, joka luikki pakoon. Ja joka taisi olla kaiken takana. Juoksin perään, mutta joku näkymätön voima kerkisi ensin.

En saanut syödä haltiaa, vaan näkymätön voima vei sen. Mrrr. Kuljetimme kaiken arvokkaan pois haudasta, mutta heitin osan lihasta menemään; jos ruokaa kerran heitetään menemään, niin ei ole syytä syödä eläinystäviämmekään.

Rattaiden kanssa palasimme kaupunkiin, jossa saimme palkkioksi joitain outoja miekkoja ja hitusen rahaa. Palasimme linnallemme. Lahjoitin pääosan rahoista linnan kassaan, mitä minä niillä.

Kolmas luku

16.3.97
Keskelle vanhaa seikkailua

Olin seurannut laumaa jonnekin outoon sumumaailmaan, jossa oli joku linna jossa oli joku nainen, joka piti pelastaa tai ehkä tappaa.

Kauan sitä mietittiin ja hakattiin toisiamme, se lauman uusi peltipelle on säälittävä ääliö, ja sitten lopulta maagit meni näkymättöminä sinne.

Parin tunnin päästä ne palasi ja homma oli kuulemma hoidossa, ja mentiin mustalaisten luo kun ne kuulemma osaavat pois täältä maailmasta. Taas oli syytä lyödä sitä pientä violettia maagia, joka kokoajan tuntui mokaavan kaiken. Ja se raukka ihminen joka katsoo oudosti tuli väliin ja aiemmin se taisi nukuttaa minut ja nyt se teki jotain todella outoa puristettuamme käsiämme. Teki mieli heti murskata se, mutta ei sellaista tee lauman jäsenille.

Illemmalla sitten muhun iski joku outo hinku, ja jostain syystä aloin pomppia lasti ympäri leiriä. Ja sitten se ihmisraukka alkoi lähentelemään, ja humautin sitä pari kertaa. Muut luuli että olin tappanu sen, mutta en minä laumatovereita vielä tapa, joskin raja oli jo hyvin lähellä.

Yöllä sitten kun oli vuoroni olla vartiossa heräsin siihen, että se saman pervo ihmisraukka oli mun jaloihin käpertyneenä. Ensin se teki minulle jotain ja nukutteli ja lopuksi teki minusta jonkun pervon ja sitten vielä lähenteli. Rajansa kaikella, ja iskin sen pään muusiksi ja revin sisälmykset ulos.

Muut siinä vähän katteli ja sitten se yksi peltipelle ryntäsi leiriin hevosen selässä. Enpä jäänyt siihen vaan hypin puiden taakse, minne sa alkoi ammuskelemaan jouskarilla, en olisikaan uskonut, että se uskaltaisi tapella reilusti maissa. Olisi pitänyt pistää sen hevonen heittämään se maahan.

Sitten se toinen maagi pienensi minut ja kun puista muutenkaan ei ollut suojaa nuolia vastaan, hypin metsään.

Seuraava kuukausi kuluikin paikallisia maistellen.

Kalle Marjola